Teksti: Tea Ikonen | Kuva: Tom Swillen/Freeimages.com
Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. (1. Kor. 9:25-26.)
Ajankäyttö tuntuu olevan jatkuva puheenaihe. Naistenlehdet ja blogiartikkelit pursuavat vinkkejä hyvään ajankäyttöön. Monien mahdollisuuksien maailmassa kalenteri tuntuu täyttyvän itse kullakin vähän liian nopeasti. Myös oma elämäni tuppaa helposti olemaan aivan liian täyttä. Väljempi aikataulu on kaukainen haave, kun kalenteri on läkähdyttävän täynnä moneksi viikoksi eteenpäin. Onko asialle mitään tehtävissä?
Kuluneella viikolla luin hyvejohtajuus.fi -sivustolta blogiartikkelin, jonka ajatus oli, että se, miten käytämme aikaamme, on seurausta elämämme päämääristä ja tavoitteista. Jos päämäärä on hukassa, on hukassa myös asioiden priorisointi, ja on vaara, että elämä kuluu helposti puuhaillessa kaikenlaista sellaista, mikä lopulta ei ole niin tärkeää.
Itse olen paljon pohtinut päämäärääni jo pidemmän aikaa. Kristityn päämäärä on ilman muuta taivas, jonne tie käy Jeesuksen Kristuksen kautta, uskomalla siihen, että Hän on sen jo meille avannut voittamalla kuoleman vallan. Mutta tiedänkö minä, mikä on minun paikkani tuolla tiellä? Entä sinä?
Paavali toteaa kirjeessään korinttilaisille, ettei hän juokse päämäärättömästi tai huido ilmaan miten sattuu. Paavalilla oli selkeä päämäärä ja tehtävä, joka auttoi häntä priorisoimaan tekemisensä. Ajattelen, että hallitsematonta ajankäyttöä voisi verrata Paavalin mainitsemaan päämäärättömään juoksuun ja ilman sohimiseen. Mihin minä käytän aikani ja voimavarani? Entä sinä? Taivasmatkalaisen pitää osata priorisoida.
Ahnehtimalla elämämme täyteen kaikkea mahdollista saatamme olla uskottomia niin itsellemme kuin Jumalallekin. Olemme sidoksissa Jumalaan, sillä onhan Jeesus yhdistänyt meidät Isään ja siitä vakuutena olemme saaneet Pyhän Hengen. Se, mikä on Jumalan tahto, on kristitylle hyväksi – se, mikä on kristitylle hyväksi, on varmasti Isän tahto, jolta jokainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee, niinkuin Jaakobin kirjeessä (1:17) sanotaan.
Jos oma päämäärä on hukassa, lienee siinä tapauksessa paras vaihtoehto lopettaa se päämäärätön juoksu ja ilmaan huitominen, pysähtyä ja istahtaa viettämään aikaa Taivaallisen Isän kanssa. Häneltä voi rauhassa kysellä, millainen ajatus Hänellä on ollut luodessaan sinut tai minut. Eikä liikkeelle kannata sännätä ennen kuin Isän sydämellä ollut ajatus on kirkastunut myös omalla sydämellä. Mutta kun se kirkastuu, silloin kannattaa suunnitella tuleva ajankäyttönsä siitä ajatuksesta käsin.