Teksti: Tea Ikonen | Kuva: Elke Rohn/Freeimages.com
Mutta Jeesus jatkoi: “Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” (Joh. 4:34.)
Kuuliaisuus on minulle ollut aina melko vaikea aihe kristillisessä opetuksessa. Haluaisin vain lillua armossa, mutta ahdistun aina, kun kuulen opetusta kuuliaisuudesta Jumalalle. Kuuliaisuus kun tuo kuulemma siunauksen. Mutta entä, jos kuuliaisuuteen ei kykene? Valuuko silloin siunauksen ulkopuolelle? Onko siunaus sittenkin asia, joka ansaitaan kuuliaisuudella? Rima tuntuu ainakin minun pienessä mielessäni nousevan kovin korkealle. Ei minulla ole voimia sen ylittämiseen.
Ajatukseni aiheesta heittivät kuitenkin jokin aika sitten kuperkeikkaa, kun lueskelin Andrew Murrayn kirjoituksista koottua kirjaa Ikuisen ihmettelyä. Murray lainasi yllä siteeraamaani raamatunkohtaa siitä, että Jeesus piti ravintonaan Isän tahdon täyttämistä. Murrayn mukaan kuuliaisuus Jumalaa kohtaan ei kuluta voimia vaan päinvastoin: antaa uutta voimaa. Se toimii ruuan tavoin: ravitsee ja antaa energiaa ja intoa. Minulle, suorittamiseen taipuvalle ihmiselle tuo Murrayn ajatus oli käänteentekevä, sillä olin mieltänyt kuuliaisuuden hyvin kuluttavana asiana, suorittamisena.
Pitkin Raamattua meitä kehotetaan Jumalan tahdon etsimiseen. Jeesuskin sanoo vuorisaarnassa: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin” (Matt. 6:33) viitaten perustarpeiden täyttämiseen. Olen oivaltanut, että Jumalan etsiminen ja kuuliaisuus hänelle voimistaa ja vahvistaa meitä. Siinä ei ole kyse mistään tylsästä ja kuluttavasta uskonnollisesta suorittamisesta. Päinvastoin, uskon sen tuovan elämään uutta intoa ja energiaa. Voisiko olla niin, että juuri siinä on se paljon puhuttu kuuliaisuuden siunaus?