Teksti: Petri Karaksela | Kuva: Pixabay
Taas alkaa olla ajankohtaista kajauttaa tuttu laulu On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain. Ovathan päivät pidentyneet kuin murrosikäinen pojankoltiainen ja sen myötä kirkkaus lisääntynyt. Jokunen vuosi sitten havahduin huomaamaan, että myös Raamattu on aivan pullollaan kirkkautta. Sanaa lukiessani mitkään väistöliikkeet eivät tepsineet, sillä kirkkauteen törmäileminen alkoi olla alituista. Mutta Raamattu ei niinkään puhu luomakunnan kirkkaudesta vaan Jumalan kirkkaudesta.
Kymmenen käskyn laki annettiin Moosekselle kirkkauden keskellä. Sitten Mooses nousi vuorelle, ja vuori peittyi pilveen. Herran kirkkaus laskeutui Siinainvuorelle. Pilvi peitti vuoren kuudeksi päiväksi, ja seitsemäntenä päivänä Herra kutsui Moosesta pilven keskeltä. Israelilaiset näkivät Herran kirkkauden vuoren laella, ja se oli kuin tuli, joka polttaa kaiken. (2. Moos. 24.)
Samanlainen kirkkaus ilmestyi usein Israelin erämaavaelluksen aikana siunauksen, avun tai johdatuksen merkeissä tai varoituksena Herran rankaisevasta vihasta. Ilmestysmajan yllä lepäävä kirkkaus todisti Jumalan olevan aina kansaansa lähellä. Kirkkaudellaan hän sinetöi pappien tehtävät ja jumalanpalvelusmenot, ja myöhemmin Jumalan kirkkaus asettui asumaan Salomon temppeliin. Onneksi Jumala oli armollinen ja kätki usein kirkkautensa pilveen tai savuun. Eihän meistä synnin turmelemista ihmisistä ole kestämään Herran pyhyyden täyttämää kirkkautta.
”Jeesus on kirkkauden Herra.”
Profeettojen tehtävä oli välittää Jumalan kirkkautta Israelille. Erityisesti profeetta Hesekiel pääsi tutustumaan kirkkauteen. Ja ylhäällä, niiden päällä olevan levyn yläpuolella, oli jotakin, mikä hohti kuin safiiri. Se oli valtaistuimen muotoinen, ja tällä valtaistuinta muistuttavalla istui joku ihmisen kaltainen. Minä näin kuin puhtaan kullan loisteen. Tuon ihmisen kaltaisen lanteiden kohdalta lähti ylöspäin tulinen kehä, ja lanteiden kohdalta alaspäin näin hohtavan tulikehän. Loiste ympäröi istuimen, se oli kuin sadepäivänä pilvessä näkyvä kaari. Sellainen on näöltään Herran kirkkaus. Minä heittäydyin maahan kasvoilleni, kun sen näin. (Hes. 1.)
Hesekiel näki kirkkauden keskellä jonkin ihmisen kaltaisen. Tiedämme, että tämä ihmisen kaltainen, tämä Ihmisen Poika on Jeesus Kristus. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa (Joh. 1). Jeesus on kirkkauden Herra (1. Kor. 2) ja Hänestä Heprealaiskirje todistaa: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva (Hepr. 1).
Mutta tullessaan ihmiseksi Jeesuksen oli pakko luopua ulkonaisesta kirkkaudestaan. Hän otti orjan muodon… hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti (Fil. 2). Tämän hän teki meidän pelastuksemme tähden. Jeesukseen turvautumalla emme enää kuulu siihen porukkaan, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa (2. Kor. 4). Sen sijaan meissä on toteutunut Jeesuksen rukous: Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille (Joh. 17).
”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi.”
2. Kor. 3
Ohoh, siis Jumalan kirkkaus on annettu meillekin! Ja kirkkaustykitys jatkuu: Te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki (1. Piet. 4). Elämällämme on tarkoitus, koska olemme saaneet kirkkautta säteilevän Hengen palveluviran (2. Kor. 3). Ja kaiken lisäksi Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi (2. Kor. 3). Huhhuh, rupeaa ihan hengästyttämään.
Mutta vielä pisteenä i:n päälle Kaiken armon Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa (1. Piet. 5). Ikuinen elämä Jumalan kirkkaudessa on meidän päämäärämme. Mutta ettei Hänen kirkkautensa ja täydellinen pyhyytensä tuhoaisi meitä, meidänkin on oltava pyhiä ja täydellisiä. Ymmärrämme, että kotikonsteilla se on täysin mahdotonta. Ainoa mahdollisuutemme on omistaa Jeesuksen pyhyys ja kirkkaus. Se on totta yksinkertaisella uskolla ja turvautumisella Häneen.
Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä (Ef. 5). Perillä Jumalan kirkkaudessa loistamme itsekin kirkkaina ja täydellisen virheettöminä. Näemme lopultakin itsemme ja toinen toisemme sellaisina, miksi Jumala todella tarkoitti meidät. Kristityn säätiedotus kuuluukin: Luvassa kirkastuvaa.