Teksti: Helena Liukko | Kuvat: Pixabay
Kuljen yksin pimeää kuraista tietä. Olen menossa kotiinpäin, pitkästä aikaa. On tullut oltua maailmalla.
Askel painaa ja nälkä kurnii vatsassa. Mielikin on musta. On todella aikaa siitä, kun lähdin. Suurin toivein suuntasin isoon kaupunkiin onneani etsimään. Kotoa sain jonkinlaisen pesämunan ja toivotukset elää kunnolla. Ja pah! Hetkessä unohtuivat kodin periaatteet, isä, joka ei koskaan tehnyt velkaa, ja äiti, joka aina kysyi Jumalan neuvoa.
Olin nyt oman itseni herra. Ja minä poika osasin nauttia elämästä! Ystäviä riitti ja viini virtasi. Opiskelut ei menneet ihan putkeen, sain potkut huonon käytöksen ja paljojen poissaolojen takia. Kotiin en viitsinyt kertoa, olihan rahaa vielä ja kavereitakin. Aloin pelata uhkapelejä, että varat karttuisivat. Aluksi minua onnisti ja aloin elää entistä leveämmin.
Mutta sitten onni kääntyi ja menetin loputkin rahani. Piti lähteä hattu kourassa työnhakuun. Kyselivät papereita ja kokemusta. No, eipä ollut kumpaakaan. Lopulta sain yövartijan paikan jostain romuvarastosta. Palkka oli pieni eikä riittänyt asunnon maksuun. Sinne varaston nurkkaan öisin nukahdin, kun olisi pitänyt valvoa. Päivisin kuljeskelin kaupungilla. Ruokaa tuli varasteltuakin. Velkaakin oli tullut otettua uhkapeleihin. Elämä näytti umpikujalta.
Isä varmasti olisi tosi vihainen, jos tietäisi kaiken.
Enää en edes tiennyt, oliko kotoa yritetty ottaa yhteyttä, kun piti puhelimestakin luopua. Ja mitäpä olisin vastannutkaan, jos olisivat soittaneet. Koti tuli yhä useammin mieleen. Vieläköhän ajattelivat minua siellä? Olikohan äiti huolissaan? Isä varmasti olisi tosi vihainen, jos tietäisi kaiken. En voisi palata sinne. En enää koskaan. Kyyneleet täyttivät silmäni. Miten hyvä oli ollut olla kotona! Lämpöä, ruokaa, rakkautta. En ollut tajunnut sitä silloin. Halusin vain itse päättää asioistani. Ja nyt – en voisi enää koskaan saada sellaista elämää. Olin pilannut kaiken.
Seuraavana aamuna heräsin siihen, että työnantajani seisoi vihaisena edessäni lappu kourassa. Minut tavattiin nukkumasta ja sain potkut. Nyt minulla ei ollut mitään. Pahemmaksi ei elämä voisi enää mennä.
Ajattelin, miten hyvät olot palvelijoillakin oli kotonani. Isä piti kaikesta hyvää huolta. Kunpa voisin, kunpa voisin edes jossain kotitilan nurkassa asua. Olisin ahkera ja maksaisin velkani. Antaisikohan isä minun yrittää? Hävettää kyllä niin valtavasti. Mutta ei minulla todella ollut enää mitään menetettävää. Ei tulevaisuutta. Ei mahdollisuuksia. Vain tämä oljenkorsi.
Aamu alkaa jo sarastaa. Enää muutama kilometri jäljellä. Väsyttää niin valtavasti. Alkumatkan pääsin rekkakyydillä. Henkilöautoihin en ole viitsinyt liftata, kun nämä vaatteetkin haisevat niin paljon. Tekisi mieli käydä ojanpenkalle makaamaan. Mutta nyt on vaan pakko jaksaa. Kotona varmaan palvelusväki halkeaa naurusta, kun näkevät missä kunnossa tulen. Isä ei ehkä halua nähdäkään.
Vielä viimeinen ylämäki, sitten kotitalo alkaa häämöttää. Väki näkyy häärivän pellolla. Joku juoksee tännepäin. Mitä! Sehän on isä! Mitä ihmettä! Isä, joka yleensä kävelee arvokkaasti, juoksee kädet levällään ja helmat heiluen! Mitä tapahtuu! Ei voi olla totta! Isä juoksee minua vastaan! Isä on innoissaan! Hän tulee halaamaan minua!
Yritän sopertaa anteeksipyyntöjä, mutta hän ei juuri kuuntele, rutistaa vain minua rintaansa vasten. Ja sitten vetää kädestä pihaan, huutaa palvelijoita tuomaan puhtaita vaatteita ja laittamaan ruokaa, pitoruokaa. Hirveä vauhti ja myllerrys alkaa, tohinaa joka puolella. Minut viedään hyväntuoksuiseen kylpyyn ja puetaan juhlavaatteisiin. Isä itse tuo sormeeni suvun sormuksen. Hän ottaa minut takaisin lapsekseen! Kerron, ettei minulla ole enää mitään, on velkaakin, olen elänyt huonosti, en ansaitse tätä. Mutta isä sanoo vain: Velat on maksettu! Nyt alkaa uusi elämä!
Pitkäperjantai ja pääsiäinen tuovat uuden elämän meille jokaiselle. Velat on maksettu. Saat alkaa alusta!
Mukaansa tempaavasti ”suomennettu” raamatunkertomus!